Tänään on ollu tosi masentava päivä. Ulkona on ollu hirveen masentavan näköstä ja mä olen ollu ihan down. Nyt kun mä olen päällisin puolin ok ja tunnen itseni terveeksi mä haluaisin mennä, olla ja liikkua ihan niinkuin mua itseäni huvittaa mutta eihän se toimi niin. Nyt mä olen täysin riippuvainen muiden avusta ja muilla on tietenkin omat elämät eikä kaikki pyöri mun ympärillä, niinkuin joku joskus totesikin. Se vaan masentaa että mulla ei ole enää omaa vapautta. Aina jos tarvitsen jotain, on pyydettävä muilta siihen apua.

Tilanne muuttuu tietenkin joskus kun olen saanut proteesin ja pääsen siten jatkamaan elämää niinkuin ennenkin, mutta tämä vaihe jossa mun on maattava, istuttava pyörätuolissa, katseltava ikkunasta ulos tai luettava on niin tajuttoman raskasta että mua on alkanut ahdistaa kun en pääse täältä mihinkään.

Mulla on tietenkin sellanen kaikkimullehetitännenyt-asenne, tiedän että pääsen joku päivä sitten ulos kun joku ehtii tulla viemään, mutta kun on meno päällä niin on meno päällä.

Osastolla on yhteisiä jumppahetkiä jotka on aina aika hauskoja joidenkin eläväisten vanhusten ansiosta, saa nauraa ja katsella niiden hassuttelua, joten vastapainoksi tarvitaan kai myöskin näitä päiviä kun sataa ja on kylmä jotta voi taas aurinko paistaa ja lämmittää.