Sietokykyni rajoja koetellaan. Kuin taivaasta tippuneena lahjana sain tänään tiedon että eristys on purettu. Hallelujah ja aamen. En kuitenkaan osannut iloita siitä enää samalla tavalla kuin silloin ykkösosastolla ollessani kuukauden siinä varastokopperosta eristyshuoneeksi tehdyssä vankilassa. Eipä silti, kävin kuitenkin vähän ostoksilla, ostin kesäisempiä vaatteita sillä mullahan ei ole tosiaan enää mitään. Kaik men sen siliän tien sinne jonnekin kauas.  Mun mielestä siinäkin pitäis olla joku lakipykälä olemassa, että vaikka kämppä meneekin alta, tavaroita säilytettäisiin vaikka kuukausi jossakin ennenkuin ne viskataan kaatopaikalle. Eipä ne edelliset huonekalut olleet mitään priimaa, mutta sinne meni sellaisia pienempiä tavaroita jotka oli ihan tärkeitäkin. Noh, tavaraahan saa aina lisää ja toisaalta se tuo jonkinlaista vapautta kun ei ole mihinkään tavaraan kiinnittynyt, mutta kuitenkin silti.

Olen siunattu ihanalla ystävällä joka on tehnyt kaikkensa ja enemmänkin auttaakseen mua. Hän on hommannut sieltä täältä kaikkea sellaista tarpeellista jota kämpässä pitää olla. En tiedä miten voisin koko tämän elämäni aikana korvata hänelle sitä kaikkea mitä hän on vuokseni tehnyt, mutta lupaan yrittää. Lupaan ja vannon ikuista kiitollisuutta siitä että mullakin on elämässä ihan oikea enkeli.

Meidänkin ystävyys on hassu juttu, tutustuttiin samassa työharjottelupaikassa 2003, mutta sitten sen jälkeen kadottiin toisiltamme jotenkin muutamaksi vuodeksi. Yhtäkkiä yllättäin yhteisen ystävämme pippaloissa kun taas nähtiin, rupesi välit lämpenemään ja hyvä niin, en tiedä oikeasti mitä tekisin ilman häntä. Hän on kaltaiseni lailla sairas, mutta eri tavalla kuitekin. Meidän elämässä on hyvin paljon samankaltaisuuksia ja joskus puhuttiinkin että olemme ehkä olleet joskus yksi ja sama henkilö.  Jos uskoo sellaiseen ja mä totta vie uskon.

Tämä on taas näköjään näitä iltoja kun aatos lentää (minä en) enkä meinaa pysyä asiassa. Mutta tämä onkin se mun aivo-oksennuspaikkani, sama se mitä te olette siitä mieltä, hah!

Tänään psykiatrinen sairaanhoitaja ei saapunut sovitulle tapaamisellemme, liekö tullut kipeäksi, mutta se sopi mulle sillä olin koko viikonlopun ahdistellut että olen kyllästynyt keskusteluihin hänen kanssaan. Oikein mukava ihminen ja näin, mutten tunne että saisin jotain konkreettista apua, sillä mä juttelen hänelle sen 45 minuuttia hänen tuijottaessa kelloa seuraavaan tapaamiseen. Saman asian ajaa se että juttelen ystäville ja omaisille. Toisaalta hän on perehtynyt enemmänkin tämmöisiin kriisitilanteisiin jonkun onnettomuuden jäljiltä, niin kuin tämä mun amputaatio esimerkiksi. Mutten oikein koe että mun tarvitsisi enää hirveästi vatvoa sitä asiaa, koska haluan katsoa eteenpäin. Mua rassaa tosi paljon sekin että päivittäin sillä proteesilla kävellään se muutama kierros kainalosauvoihin tukien ja mä voisin pamauttaa kävelemään vaikka ilmankin sauvoja mut ei voi, kun se täytyy tehdä tietysti ymmärrettävistä syistä protokollan mukaisesti ja niin ettei myöhemmin tule ongelmia sen kanssa. Varovainen alku, mutta mä olen tällainen hetimullekaikkitännenyt-ihminen. Tarvitsisin ehkä tässä vaiheessa jo sellaisen yleispsykiatrin keskusteluapua kaikkiin niihin muihin ongelmiin. Kuten esimerkiksi siihen miksi saan niitä ihmeellisiä vajoamiskausia aina tietyin väliajoin. Silloin heitän kaiken menemään, mikään ei kiinnosta, innosta tms. Päällisin puolin vaikutan iloiselta ja siltä että kaikki on hyvin mutta kun oikeasti ei ole, en vain tiedä itsekään miksi niitä tulee. Ja mistä.

Luulen että se on tulosta kaikista niistä koetuista asioista lapsuudesta lähtien jotka olen padonnut sisälleni. Koulukiusaaminen yhtenä isoimmista asioista, johon en silloin saanut juurikaan mitään apua vaikka sitä jatkui ensimmäiseltä luokalta lähtien aina peruskoulun viimeiselle luokalle asti.  En koskaan reagoinut siihen mitenkään, en osannut. Imin sen kaiken itseeni ja olen huomannut että ne asiat alkavat pursua ulos vasta nyt, itkuisina heräämisinä, ilman syytä itkuun purskahtamisina, niinä vajoamisen hetkinä kun luovutan kaiken suhteen ja annan kaiken vaan olla. Kaipaisin vaan apua juuri siihen, miten taistella sitä vastaan kun tunnen että alan taas vajoamaan siihen tietynlaiseen psykoosin omaiseen tilaan jossa olen ja elän ulkona itsestäni, mutta se minä itse uinuu jossain piilossa eikä jaksa hittojakaan.

Odotan ensi maanantaihin jolloin mulla on tapaaminen plastiikkakirurgin kanssa ja sitten haluan jonkinlaista konkreettista suunnitelmaa. En kertakaikkiaan jaksa elää tällaisessa kuplassa jossa tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa, tarvitseehan ihminen päämääriä. Haluan päivämäärän johon tähdätään että pääsen kotiin. Siitäkin pitää huomenna soitella, että mikä on homman nimi sen asunnon kuivatuksen suhteen, kauanko siinä menee jne. Saavat majottaa kyllä mut jonnekin siksi aikaa, en aio siksi sairaalassa olla ettei mulla ole kämppää mihin mennä.

Ugh. Olen puhunut.