Pääsin ensimmäistä kertaa lähes neljään kuukauteen koko viikonlopuksi pois. Lääkäri kirjoitti viikonloppulomat viime viikolla, tuli kyllä niin tarpeeseen! Lähdin heti kun vain suinkin kykenin poikaystäväni (tuntuu hassulta puhua poikaystävästä tässä iässä, ei kuulosta luontevalta!) luo.

On se vaan niin erilaista olla rakastamansa ihmisen vierellä kuin kaivata sitä näkemättä viikkokausiin, kyllä siinä ihan oikeasti laantuu kaikki tunteet jos ei toista pitkiin aikoihin pääse fyysisesti näkemään. Mies oli tosin niin väsynyt töistä että posotti menemään iltakuudesta aamukuuteen, mutta mukava oli nukkuakin vain yhdessä, kunhan sai olla vierellä. Puhuttiin paljon asioista ja tuntuu kuin kaikki olis loksahtanut taas kohdalleen. Tunnen itseni tyhmäksi kun olen tänä aikana epäillyt häntä ties mistä, mutta jotenkin kaikki korostuu sairaalassa yksin ollessa kun on ihan oikeasti vain liikaa aikaa miettiä.

Mies avautui asioista joista ei ole halunnut puhua halaistua sanaa koko tänä vajaana vuotena kun ollaan oltu yhdessä. Huomasin hänen myöskin jotenkin rauhottuneen amputointiasioiden tiimoilta, hän on jännittänyt selvästi jalan näkemistä, mun liikkumista ja kaikkea sitä mitä siihen liittyy. Nyt ku hän näki mun liikkuvan proteesin kanssa aivan kuin olisin oikean jalan kanssa kävellyt, hän kyllä iloitsi näkemästään.

Valtakunnassa on kaikki suhteellisen hyvin, vielä se kämppäasia raastaa kun siinä uhattiin sen kolme kuukautta menevän, että mihinköhän tästä menisi mutta eiköhän sekin lutviudu tavalla tai toisella.