Nyt se on sitten ohi, 5 kuukautta sairaalahoidossa. Istuskelen tässä ainokaisessa huonekalussani olohuoneessa nojatuolilla ja olen onnellinen. Ainakin nyt tuntuu tosi helpottavalta ja ihanalta tää rauha, hiljaisuus ja oma koti. Ihan varmasti on tiedossa huonojakin päiviä tulevaisuudessa mutta se on sitten, nyt on hyvä.

Siitä oli aikanaan paljon puhetta, että pärjäänkö mä yksin jatkossa mutta en mä enää yksin ole, vanhemmat on tossa 500 metrin päässä ja veli muutama kilometrin. Ja ystävät on myös maantieteellisesti nyt lähempänä. Ja henkisestikin. On tämä ollut sellainen koettelemus kyllä että heikompia hirvittää. Uskon kyllä että tulen pärjäämään amputaation kanssa jatkossa, koska olen siihen jo nyt aika hyvin sopeutunut. Liikkeiden sulavuus ja kaikki semmonen pienisäätö vaatii vielä opettelua mutta mullahan on koko loppuelämä siihen aikaa. Pääasia on, että elämä jatkuu mahdollisimman normaalina. Ensi vuonna on tarkoitus kartoittaa vähän opiskelumahdollisuuksia ja työllistymistilannetta, ihanaa alkaa palata normaaliin ihmiselämän arkeen takaisin arkisine juttuineen. Laitostumisesta poispääseminen vie varmaankin hetken aikaa, enkä mä vieläkään oikeen käsitä sitä, ettei mun tartte mennä osastolle enää takaisin. Paitsi sitten ehkä syksyllä taas kun tehdään se tyngän korjausleikkaus, sit pitää saada taas haavat umpeen ja kävelyä opeteltava pikkasen uudestaan. Mutta siitä palautuu sitten nopeammin.

Mulla alotettiin nyt mielialalääkkeetkin, mikä on ihan hyvä asia. Tein BDI-testin ja sen mukaan mulla on kohtalainen tai keskivaikea masennus. Tähänkään asiaan ei olla koskaan ennen kiinnitetty huomiota, vasta nyt kun maito meni jo lattialle. Musta tuntuu että olen ollut ihan sieltä alakoulusta asti masentunut koulukiusaamisen vuoksi ja sehän jatkui pitkälle ammattikouluun saakka. Aina oltiin rehtoreiden ja kuraattoreiden ja koulupsykologien kanssa tekemisissä, mutta kukaan ei perehtynyt sen enempää siihen että saattaisin olla masentunut, eikä tarjonnut auttavaa kättänsä. Myös ystävällä on sama tilanne, hän ei edelleenkään saa masennukseensa apua vaikka samaisen testin mukaan hän on vaikeasti masentunut. Miksi pitää aina sattua jotain peruuttamatonta, ennenkuin asiat alkavat tapahtumaan? Silloin on usein liian myöhäistä.