Elokuu.
Elämä palaa lomien jälkeen taas uomiinsa ja se tarkoittaa sitä, että mun sairaalaihmisistä saatu loma on myöskin tullut päätökseen. Maanantaina mulla olis aika Pätijälle, mutta mä en enää koskaan haluaisi luoda siihen ihmiseen edes katsettani. Mä en siedä sitä ihmistä yhtään ja tääkin käynti olisi sellainen että no kuinkas sitä nyt ollaan pärjätty ja oletko sä nyt hoitanut asiasi ja oletko sä nyt elänyt normaalin ihmisen elämää etkä masennellut. Se ihminen mua vasta masentaakin.
Faijan kanssa jo puhuin siitä ja sekin sanoi, että soita sille että jos on jotain asiaa niin tulee tänne mun kämpille sitten pällistelemään, koska ne taksimatkat ei ole noita tollasia käyntejä varten jotka mulle on myönnetty, vaan virkistyskäyntejä varten. Eikä sen ihmisen olemassa olo virkistä kyllä pätkääkään. Ja siihen menisi taksimatkojen lisäksi 4 euroa rahaa, eikä sitä ole ihan mielin määrin taas tässäkään vaiheessa. Pitää kuitenkin tiistaina mennä fysioterapiaan ja siihen menee taksimatkat ja rahaa enivei. Aluksihan se oli niin, että Pätijän piti tulla kotikäynnille, mutta se päättikin muuttaa mielensä koska pääsen sen luokse yhtä lailla. Mua ei vaan yhtään kiinnostaisi sen kanssa vääntää, en haluaisi soittaa sille etten tule, että jutellaan sitten kun mulla on se korjausleikkaus, kun joudun sinne vuodeosastolle joka tapauksessa. Meidän pitäis keskustella mun mahdollisesta työelämään siirtymisestä tai opiskelusta, mutta tää kaikki on liian aikaista koska mun pitää saada toi jalka ensin täysin kuntoon ennenkuin voin alkaa sillä ravaamaan ympäriinsä ja monen tunnin ajan kuluttaa sitä. En jaksa edes tässä vaiheessa miettiä mitä ensi vuonna tapahtuu, enkä varsinkaan sen ihmisen kanssa. Mulla ei ole mielenkiintoa muutenkaan keskustella asioista sosiaalityöntekijöiden kanssa, kun niillä on vissiin koulutusvaiheessa jo sellaisia opintojaksoja kuin "vittumaisuus asiakkaalle" ja "miten olla mahdollisimman ärsyttävä".
Haluaisin oikeastaan päästä eroon kaikista näistä ammatti-ihmisistä mun ympärillä, nyt kun olen taas päässyt elämään sitä oikeaa elämää. Mulla on vanhemmat tässä lähellä joihin tukeutua ja mielialalääkitys joka jelppaa todella paljon. En tarvitse pää kenossa lehtiöönsä sutturoita rustailevaa henkilöä kuuntelemaan 45 minuuttia viikossa rahasta kun itken jostain asiasta. Haluan päästä jo siitä jaksosta elämässä eteenpäin. Eikä siitä sairaalassa ollessakaan juurikaan ollut mitään apua, oon vähän sitä mieltä että vanhemmat ja ystävät ajaa sen terapeutin tai minkälie psykiatrin aseman ja vielä paremmin, koska kyseessä ei ole rahasta tehty apu.
Mua ehditään kyllä sitten taas ahdistella kun joudun takaisin vuodeosastolle sen korjausleikkauksen myötä. Harmittaa etten voi valita toista sosiaalityöntekijää sairaala-asioihin liittyen, koska se ihminen hoitaa molempien osastojen potilaat. Hyhhyh, ahdistus maximus.
Kommentit