Noniin, totesin siis tänään ton karvaisen prinsessan vain kranttuilevan. Kelpasi sardiinit oikein suurella ruokahalulla kun kävin oikein häntä varten kaupassa. Kiitti vaan mamman huolestuttamisesta! Onneksi söi, kivi tippui sydämeltä.

Niin, ja naapurin lapset ovat taas intoutuneet leiriytymään mun keittiön ikkunan alle sotkemaan mun takapihan laatoituksia. Kurkistelevat sisään ja kikattelevat, koputtelevat ikkunoihin. Avasin oven ja lauma kakaroita lähti sellaiseen juoksuun että vain savupilvi jäi. Huusin sitten vaan perään että leikkääs omalla pihallanne, mutta teini-ikäiset vaan siellä purskahtelivat nauruun.

Vapaa kasvatus rulettaa ja näin lapsistamme kasvaa järkeviä toisia kunnioittavia kansalaisia. En tajua miksi se niiden mutsi ei vaan voi sanoa että vois leikkiä siinä omalla pihalla, tai vaikka 20 metrin päässä löytyvällä leikkikentällä. Mikä ihme siinä mun takapihassa niin houkuttaa? Sekö juuri että ne tietää että kohta ilkeä naapurin ämmä tulee rääkymään ovelle? Jännitystä elämään vois kyllä hakea jostain ihan muualtakin.

Saan jatkuvasti ihmisiltä kommentteja että lapset on lapsia, mut pitääks mun oikeesti joviaalina ja suvaitsevana ihmisenä antaa niiden lasten kuikkia siellä mun ikkunan takana ku mä touhuun tässä omiani ihan vaan siks että ne on lapsia?