Olen jo pidemmän aikaa haaveillut äidiksi tulemisesta, lapsen saamisesta ja sen kaiken kokemisesta. Kuitenkin elämä on mennyt niin, ettei vakaata parisuhdetta ole eikä lapsiakaan. Niin on ehkä tarkoitettukin.

En halua ihan periaatteesta yksin tehdä lasta vaikka se onnistuisikin, sillä lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaan. Monet tekee niin että etsii vaan jostain miehen ja hankkiutuu raskaaksi, tekee sen jopa useita kertoja koska eivät kuitenkaan halua miestä.

Olen monesti saanut huomata kuinka pahoistakin mielenterveysongelmista kärsivät naiset saavat lapsia ja sitten ollaan aivan täysin helisemässä siitä kuinka hirvittävän vaikeaa ja paskaa se on ja tavallaan syytetään siitä kaikesta sitä lasta. Jokaisella on oikeus äitiyteen, mutta pitäisi kuitenkin muistaa se oma tilanne. Jos ei kestä arkea muutenkaan, niin miten sitä kestäisi kun siinä on 24/7 huutava, huomiota vaativa pieni nyytti joka on tullut maailmaan viattomana.

Itsellänikin kun on masennusta ja elämäntilanne on mitä on, en voisi ikimaailmassa saattaa lasta tähän tilanteeseen vaikka halu olisikin kova. Se ei olisi oikein lasta kohtaan.

Vahinkoja aina sattuu, mutta silloinkin pitää vakavasti punnita vaihtoehtoja ja vaikka se rankalta kuulostaakin, niin jos omassa arjessa on muutoinkin ylitsepääsemättömiä asioita ja ongelmia, ehkä abortti olisi paras vaihtoehto.

Aina ajatellaan että kyllä kaikki järjestyy. Ehkä kaikki järjestyykin, mutta lapset on tyhjiä tauluja joihin vanhemmat kirjottaa omalla esimerkillään ja elämällään. Sellaisessa perheessä jossa on masennusta, ongelmia ja pahaa oloa, lapsella ei vaan ole hyvä olla. Monesti vielä sellaiset naiset jotka eivät niin välittäisi lapsista, eivätkä ole koskaan äideiksi itseään ajatelleet, tulevat raskaaksi pelkästä miehen näkemisestä.

Se jotenkin suututtaa, mutta maailma ei ole reilu.