No ei aivan... Oon tässä tänään juonut aamukahvin mustana kun maito on loppu. Menee se noinkin, kun sekaan lorauttaa sokeria, mutta ei kerrota siitä kelleen.

Oon tässä tän päivän selannut nettiä ja yrittänyt löytää terapeutin joka tarjoaa kognitiivista terapiaa Kela-korvauksella mua lähellä. Luulis et ois helppo homma mut eipäs ookaan.

En koskaan ennen tiennyt, että mun pitäisi löytää terapeutti netin kautta itse, käydä haastattelemassa sopivia kandidaatteja ja maksaa haastattelukäynnit omasta pussista.

Ei oo tehty masentuneelle ihmiselle kovin helpoksi, varsinkaan kun ei tota rahaakaan oo ihan kauheesti ja sen ei pitäis missään tapauksessa olla esteenä sille, että pääsee terapiaan jotta elämä eheytyisi. Mutta näin se vaan on. Psykoterapia on yksityisillä käymistä, josta saa Kela-korvauksen mutta ylijäävä omavastuu joka pitää maksaa itse, on jotain 10 euron ja 40 euron väliltä. Viikossa. No mulla on se "hyvä" puoli että olen sossun asiakas joten varmaan se sossu ton maksaa, tai sitten ei, sitä ei tiiä mitä se yks sillä keksii ajankulukseen.

Löysin sitten kaks sellasta jotenkuten ookoota, joille laitoin mailia. Katotaan nyt miten mun käy. 26.1. on psykiatrian poliklinikalla arviointi ja sinne pitäs olla valmiina se mun psykoterapeutti. Kiire tulee.

Mä kun jotenkin kuvittelin, että käyn siellä psykiatrian poliklinikalla vastaanotolla, tai sitten sieltä oltaisiin mulle osotettu joku psykiatri. Mitä ilmeisimmin näinhän ei kuitenkaan ole asiat kun ne maalaisjärjellä ajattelis.

Tänä viikonloppuna mulla on ollu jotenki kauheen yksinäinen olo. Viihdyn paremmin ku hyvin yksikseni, mutta välillä sitä kaipais jotain seuraa. Jotenki ulkonakin on ihan autiota, ei ketään missään, tuntuu ihan oudolle. Ihan ku ois ihan yksin koko maailmassa.