Jospas normikuulumisia tähän väliin pitkästä aikaa.

Kävin tänään kaupassa ekaa kertaa ilman kävelykeppiä joka on toiminu ulkona kävellessä lähinnä henkisenä tukena. Kroppa hakee edelleen sitä oikeenlaista asentoa, hassua miten se onkin niin että jos jotain puuttuu tai on erilailla, kroppa alkaa muuttamaan asentoa niin että se korvaa sen puuttuvan.

Kuuma tuli, hikee pukkas mutta tein sen kuitenkin ja kokeilin siinä erilaisia maastojakin; ruohikkoa, kalliota, hiekkaa, soraa, mutalöllöä... Hienosti läpäisin kaikki haasteet joita itselleni matkalle asetin (mutalöllö tosin tuli eteen ihan vahingossa).

Pitäis oikeestaan tehdä tää joka päivä. Haastaa itsensä menemään paikkoihin ja kokeilemaan miten mä itteäni jaksan kannatella. Pahin mitä voi sattua on se että lennän rähmälleni, mutta se nyt voi tapahtua ilman amputaatiotakin. Sitten vaan ylös ja eteenpäin. Sais samalla sitä liikuntaakin.

Huusin huuto.netistä kaikkea rekvisiittaa lauantaisiin kasaripippaloihin mutta ne eivät ole vieläkään tulleet, eli huominen enää aikaa. Vähän hirvittää mutta sitten täytyy vaan soveltaa jotakin. Onhan mulla se autenttinen turkoosinvärinen kasari-Marimekkopaitamekko ja siihen laittaa pinkit legginsit alle ja kreppaa tukan ni sehän on jo siinä!

Lekuri soitti ja mua vähän on alkanu ottaa päähän se mikä mua siinä aluksi ihastutti. Se on aika hömppä ja jo viime kerralla kun kävin siellä, sovittiin että se kirjottaa lausunnot kuntoutustuen jatkoa varten ja kuljetuspalvelukortin jatkoa varten. No luulin että se ois jo tähän mennessä sen tehnyt, mutta tänään oli soittoaika ja se tekikin siinä puhelimessa vasta niitä lausuntoja ja kertoi että on pian lähdössä kahden ja puolen viikon lomalle. Vasta se oli kuukausi kaks, takaperin ensin 2 viikon lomalla ja sitten jäi suoraan isyyslomalle. Pitäsköhän munki hakee tänne meidän terkkariin lääkäriksi, saisin olla lomalla koko ajan. Nyt sitte himppasen huolettaa nää asiat että miten ne oikein etenee, mutta toivossa on hyvä elää.

Jotenkin itsetunto ja semmonen itsetietoisuus on kokenut kohennusta ja olenkin alkanut taas deittailemaan. Huomaan, että miehet ei pidäkään mua ällöttävänä kauhistuksena vaan ne ihan tykkää ja musta on kiva tapailla miehiä ilman sellaista pakkoajatusta että tästä ois nyt pakko seurata jotain vakavaa. Kevät tekee tehtävänsä ja ekaa kertaa elämässä mä uskallan lähteä tapaamaan ihmisiä niinkuin mä haluan ja mun ehdoilla, ei toisten ehdoilla. Näin sen ois aina pitänyt olla.