Kun nyt olen ollut yli 3 kuukautta laitoshoidossa, alkaa pikkuhiljaa riittämään. Olen omatoiminen nuori ihminen joka on laitostettu vasten tahtoaan. Tämän terveyskeskuksen vuodeosaston lääkäri kävi tänään nopeasti kääntymässä ja kertoi että eilisessä palaverissa oltiin päätetty että olen täällä vielä juhannukseen ja sen jälkeenkin todennäköisesti. Syystä että proteesinkäyttö pitää saada turvalliseksi ja että taataan ettei haavoja tule. Sen lisäksi lääkäri totesi että koska en itse pysty jalkaa näkemään, on parempi että sitä hoidetaan täällä.

Haluaisin ihan vaan retorisesti tässä nyt miettiä, että mikähän on tämän terveyskeskuslääkärin mielipide siitä milloin proteesinkäyttö on turvallista, milloin asiat voivat edetä ja milloin on se tilanne että voitaisiin miettiä kotiinlähtöä? Olen virunut täällä niin pitkään että mielenterveyteni alkaa järkkyä. En voi tehdä mitään, virikkeitä ei ole, ellei lasketa televisiota tai läppäriä.

Parisuhteeni vetelee viimeisiä henkosia koska minkäänlaista kahdenkeskistä fyysistä tilaa ei ole saatu tänä yli kolmena kuukautena. Ihan turha lässyttää mitään "jos se rakastaa niin kyllä se odottaa"- paskaa sillä se on vaan fakta että jos ei kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä pääse intiimiin fyysiseen kosketukseen kahdestaan, (enkä tarkoita tällä nyt pelkkää seksiä) tunteet laantuu väkisinkin. Enkä voi todellakaan olettaa tai vaatia että se ihminen odottaa mua maailman tappiin asti vain siksi että terveyskeskuksen hoitohenkilökunta nyt vaan päättää pitää mua täällä taas yhden kuukauden lisää. Ja taas yhden kuukauden ja taas.

Eihän tässä pääse millään tasolla normaalia arkea opettelemaan kun ihmistä pidetään tällä tavalla tyhjän panttina sairaalassa. Mua tullaan kävelyttämään kerran päivässä n. 15 minuutin ajaksi sen proteesin kanssa ja lopun aikaa makaan, matelen käytävillä tai piipahdan ulkona. MÄ TAHDON ELÄÄ! En virua jossain laitoksessa!

Mulla on luojan kiitos maanantaina kontrollikäynti Töölöön ylilääkärille, senkin leuat varmaan loksahtaa tästä kaikesta mitä kerron sille. Olen jutellut muiden amputoitujen kanssa eikä heitäkään ole pidetty laitoksessa näin kauaa. Sitä varten mulle hommattiin pyörätuoli ja kainalosauvat, että tulisin toimeen itsenäisesti kotona niin kauan kunnes proteesilla voi kävellä normaalisti pitempiä aikoja.

Musta tuntuu että tämä osastolääkäri ei ole kertaakaan konsultoinut Töölön lääkäreitä mun kuntoutussuunnitelman suhteen, eihän tässä ole minkään valtakunnan suunnitelmaa päättää että no olepas nyt täällä vielä kuukausi ja vielä kuukausi ja vielä yksi kuukausi. Eihän mulla ole sairaslomaakaan kuin elokuulle asti!

On sellainen tuntuma taas ettei terveyskeskuslääkäreistä ole muuhun kuin määräämään buranaa mummoille ja papoille päänsärkyyn.