Mun netti ei taaskaan pelaa, joten tällä kertaa postaus tulee porukoilta. Sain kiltisti äidiltä luvan lainata konetta.

Elämässä ei oo tapahtunut oikein mitään, mutta ens viikolla on viimein se korjausleikkaus. Olis pitäny saada se jonohoitaja aikasemmin kiinni, kun se nyt hoitu sitten noin helposti. Torstaina on mentävä labraan ja valokuvaukseen ja sinne on jäätävä koska en aio mennä ees taas vaikka siihen ois mahdollisuus, pejantaina on varsinainen leikkauspäivä. Rahaakaan ei oo taas tässä vaiheessa kuuta juurikaan niin pakko sit pihistellä.

Ens viikon tiistaina on sit se kuntoutuskokous jossa on eri alojen asiantuntijat paikalla esittämässä näkökantojaan mun fyysisestä tulevaisuudesta. Sairauslomaakaan ei oo kun tän vuoden loppuun mutta aion vedota mielenterveydellisiin ongelmiin, jotta se jatkuisi (tai sehän vaihtuu kuntoutustukeen 31.1.2011) koska terapiakin on vasta alussa ja jos nyt alkaisin opiskella tai tehdä töitä, kaikki ihan varmasti romahtais koska en oo siihen valmis. Muutenkin kun tää leikkaus meni näin myöhäseksi niin haluan varmistua siitä että jalka tulee kuntoon ennenkuin alan ajatella yhtään mitään muuta. Sen jälkeen pää ois saatava kuntoon ja siihen voi mennä vaikka koko loppuelämä. Ja koko loppuelämähän tässä on aikaa opetella elämään.

Kuulin huolestuttavia uutisia ystävältä, sillä on aivonkalvontulehdus ja mulle iski heti huoli sen parantumisesta. Aivokalvontulehduksesta kun kuulee aina hirveen negatiivisia asioita, niin toivon että ystävä selviää siitä kunnialla. Luulen että sekin voi olla sillä jonkinsortin lauennut posttraumaattinen stressireaktio kaikista sen kokemista asioista. Inhottavaa kun ympärillä kaikilla tärkeillä ihmisillä on joku tosi vakava sairaus, mutta toisaalta se on kai se yhdistävä lähentävä tekijä jonka ansiosta olen tutustunut näihin valloittaviin ihaniin ihmisiin joita en vaihtaisi mistään hinnasta. On silti rankkaa katsoa vierestä heidän jokapäiväistä taisteluaan tässä elämässä ja jos voisi helpottaa oikeasti toisen taakkaa, ottaisin sen itselleni. Tosin mullakin on sitä taakkaa yllin kyllin. Joten komsii komsaa, on vaan toivottava parasta.

Eilen vein kissat pitkästä aikaa ulos, mutta ylläripylläri, lumi ei ollut prinsessan eikä prinssin mieleen ja ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti valjaista vetämättä tie vei takaisin oman kodin lämpöön. Innostuin sitten kun siinä ajattelin että niin, mullahan on ekaa kertaa elämässäni ihan ikioma (no okei, vuokraoma) takapiha!  En muista että milloin viimeks oisin pyöräyttäny lumipallon, mutta väsäsin sitten siihen söpön pienen lumilyhdyn palloista ja sit kasasin vielä tonttuhahmon istumaan kynttilä kädessä. Siitä en muistanu ottaa kuvaa, mut toivottavasti se siinä jaksais nököttää vielä vähän aikaa. Se vois vaikka vähän vihjata pukille niistä naapurin kakaroista, että tänä vuonna ei oiskaan niin paljoo lahjoja tarjolla. Ei edellisetkään lelut jaksa kauheesti napata kun ne lojuu pitkin ja poikin ihan lumen peitossa.

                                        Miisu 18 vee <3