Oon tässä viime aikoina pohtinut paljon sitä, että onko se nyt oikeesti niin kamalaa jos mä vaikka olisinki sinkku koko loppuelämäni. Onhan se elämä hienoa jakaa rakastamansa ihmisen kanssa, kun sellainen todella löytyy, mutta nykymaailmassa tuntuu ettei sille ole juuri kysyntää ja tarvetta kun elämä on hyvin paljolti tehty sellaiseksi ettei sitä toista enää tartte jos ei välttämättä halua ja sattumalta löydä sellaista passelia. 

Monesti kuulee, että kolmekymppinen nainen joka ei ole naimisissa, saanut lapsia ja rakentanut miehensä kanssa omakotitaloa, olisi jotenkin kakkosluokan kansalainen. Totuus on kuitenkin se, että tällä hetkellä yli 40 % suomalaisista talouksista on yksinelävien talouksia joten ei voida enää puhua väheksyvään sävyyn epäonnisista ihmisistä.

Sinkkuna oleminen ei ole yhtään sen hullumpaa, jos vaihtoehtona olisi joku niistä lukemattomista pilalle menneistä suhteista joita mullakin on ollut. Niiden valossa kai mun mielipide tällä hetkellä on se, että jos ei se vie sitä toistakin jalkaa alta (kuitenki vaan kuvainnollisesti!) niin saa kyllä olla.

Aiemmassa suhteessa kokeilin sitä tyytymistä kun ajattelin, että oon jo näin vanha että jos jotaki ees haluaa niin siihen on tyydyttävä mitä saa. Se ei vaan pidemmän päälle toimi, ainakaan jos vastapuoli käyttäytyy siten kuten tämä edellinen sankari käyttäytyi. Joten en enää tyydy, vaan vaadin jos siihen hommaan rupean vielä joskus.

Tuntuu välillä kun miehiin törmää netissä ja oikeassa elämässä, että ne on jotenkin tyhmentyneet, vai onkohan se vaan tää pääkaupunkiseutu joka sen aiheuttaa, hehe!

Naisten vapautumisen ja riippumattomuuden myötä, miehet on osittain joutuneet altavastaajiksi ja se saa kai sen aikaan että ne yrittää entistä enemmän tuoda itteään tykö, joka menee välillä yli ja ahdistelun puolelle, tai sitten luovuttaneet ja suosiolla pysyttelee sillä linjalla että pelkkä petikumppani on hakusessa.

Se on tietysti monipiippunen juttu, että jos ei yritä, ei voi saavuttaakaan mitään mutta se raja on hienon hieno milloin kannattaa yrittää ja milloin antaa periksi. Mietin sitä mun nettituttuakin, kun sen elämäntehtävä on haluta se mies itelleen ja se puolustelee sitä sillä että kyllä ihminen läheisyyttä kaipaa ja toista ihmistä, mutta mun mielestä pitäisi kysyä itseltään tosissaan että MIKSI?

Hänelläkin on kasa epäonnistuneita suhteita takana, mutta silti hän jaksaa janota sitä miestä elämäänsä, toisaalta hyvä asia ettei anna menneisyyden vaikuttaa, mutta toisaalta huono asia, sillä jatkuvalla etsinnällä ei näe metsää puilta ja suuremmalla todennäköisyydellä tulee vain pettymään.

Komsii komsaa, nää on vaikeita juttuja kun on yhtä monta mielipidettä kuin on ihmisiä mutta tällä hetkellä musta tuntuu että mä oon tälleen ihan fine, onhan mulla kissat joita löllötellä mielin määrin eikä ne koskaan sano vastaan.