Perusasioistakin voi iloita, vai liekö lääkitykseni vihdoin liiankin kohdillaan? Hah, ennen ei totakaan sanontaa käyttänyt kuin huumoritarkoituksessa ainoastaan, nyt se on totisinta totta, huumorilla höystettynä.

Lääkäri soitti tänään ja kyseli kuulumisia, toivotteli onnea jatkoon ja heipat vaan. Heräsin tänään aiemmin kuin normaalisti koska odotin vieraita jotka olosuhteiden pakosta eivät kuitenkaan päässeet. Mutta hyvä kuitenkin että heräsin, touhusin ja lähdin isoille asioille Cittariin. Kyse ei kuitenkaan ollut vessareissusta vaan kävin ostamassa ruokaa itselleni ja karvaisille kavereille.

Päätin aamulla alkaa taas noudattaa sairaalan ruokailurutiinia, eli aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Olen huomannut että nyt kun on saanut syödä sitä mitä haluaa ja kuin paljon vaan, niin sitähän sitten syö. Ja lihoo. Ja kun ei liikuntaakaan vielä oikein uskalla millään muotoa proteesin kanssa harrastaa, muuta kuin normaalit kävelyreissut sinne tänne, niin paino kertyy.

Katsoin paikallislehdestä yhden palvelutalon ruokalistan koko viikolle ja sen mukaan tein ostokset. On jotenkin itsekurillisempaa noudattaa tiettyä ruokavaliota ja rutiinia kun sen on valmiiksi tehnyt, ettei tarvitse joka päivä erikseen miettiä että mitäs sitä nyt taas ostaisi ja tekisi. Toisekseen, kun ei ole oikein varaa, ei voi ostaa vihanneksia ja hedelmiä ihan mielin määrin, joten tyydyin tälläkin kertaan reiluun kiloon banaaneja ja ruukkusalaattiin.

Ruoka ei sinänsä tuota ongelmia, tiedän mitä pitäisi syödä ja miten, mutta kun ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa eikä itsekuria toteuttaa sitä. Ja on liikaa aikaa vain olla, silloin sitä helposti napostelee tylsyyteensä koko ajan jotain. Mutta olen nyt päättänyt kuitenkin yrittää. Tämä ruokailurytmi myös pakottaa nousemaan aamulla aikaisemmin jotta se voisi kokonaisuudessaan toimia. Tällä tavoin laihduin sairaalassa muutaman kuukauden aikana noin 10 kiloa jotka ovat jo varmaan vähitellen tulleet takaisin ja liikunta oli siis todella minimissä.

Oli jotenkin vapauttavaa ja hieno tunne kävellä ostoskärryjen kanssa Cittarissa, vaikka normaalisti vihaan sitä ravaamista ja tavaroiden metsästystä, niin nyt oli ihanaa katsella ja ihmetellä, ihan rauhassa. En olekaan sellaista omatoimista kauppareissua vielä kertaakaan puoleen vuoteen tehnyt joten hurraa! Tällaiset traumaattiset kokemukset jotenkin opettaa ainakin mua nauttimaan niistä arjen hetkistä, normaaleista ihmisen pienistä toimista. Tätä olen hitto vieköön kaivannut.

Leikkasin pikkuletit pois, alkoi ottaa päähän kun ne olivat aina yöllä kaulan ympäri solmussa ja niistä irtosi tyynyliinaan jotain väriä. Ne alkoivat olla jo tippumisvaiheessa ja osa olikin jo irronnut. Nyt on sitten todella lyhyt kynitty kesätukka.

Mutta JEE! Mun hiukset on alkaneet kasvaa takaisin. Pari kuukautta sitten olin puolikalju, ilmeisesti jonkinlainen posttraumaattinen stressireaktio oli kyseessä sillä tukka on tosiaan kasvanut niille kohti takaisin joista se lähti. Ja ihan sellaista uutta hentoa, vauvantukkahiusta. Oma värikin on 15 vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa, nyt taidan helliä hiuksiani jonkin aikaa ja sitten niihin voisi laittaa raitoja tai kevytsävytteen joka tarttuu paremmin mutta on hellempi hiuksille kuin kestoväri.

                 

Kotiin tullessa oli tuttu taksikuski jolla on aika roisit jutut, sen kanssa naureskeltiin kun se sanoi että köyhä saa olla muttei laiha ja antoi elämänohjeita tähän tyyliin:

                                     Sääli on sairautta, heikkous verenpuutetta