Aika tarkalleen vuosi sitten pääsin puolen vuoden sairaalassa olon jälkeen aloittamaan uuteen asuntoon uutta elämää uuden jalan kanssa.

Samoihin aikoihin alotettiin myös masennuslääkitys.

Nyt kun mietin tätä vuotta, musta tuntuu että mä olen myös uusi ihminen. Hyvin moni olisi masentunut ja jäänyt aloilleen jalan menetyksen vuoksi ja niin olisin varmasti minäkin jos olisin ollut terve aiemmin. Mulla on kuitenkin synnynnäinen sairaus, jonka seurauksena alaraajoissa on tuntopuutoksia ja jaloissa on myöskin lantiosta lähtien virheasentoa. Amputoidussa jalassa sitä virheasentoa nilkasta alaspäin oli enemmän, jalka oli myös epämuodostunut ja sitä leikeltiinkin 10 vuoden sisään hyvin useita kertoja kun siihen tuli aina haavaumia jotka tulehtui, koska jalka hiersi kaikissa kengissä. Epämuodostuma paheni leikkausten myötä, kantapää oli kuin pallo ja kun seison, jalkapohja ei osunut tasaisesti maahan vaan oli maakontaktissa hyvin pieneltä alueelta.

Vihasin siis sitä jalkaa koko elämäni. Aina oli kenkien kanssa ongelmia kun piti ostaa sellaisia kenkiä jotka mahtui vasempaan jalkaan, huolimatta siitä oliko ne kivannäköisiä. En myöskään koskaan kulkenut missään lyhyissä hameissa, shortseissa tai muissa joissa jalka olisi jotenkin näkynyt, häpesin sitä. Piilottelin sitä aina pitkien lahkeiden alle kesälläkin.

Nyt tän amputaation takia, mä oon kuitenkin saanut uuden elämän. Mä kuljen lyhyissä mekoissa ja hameissa, mua ei haittaa yhtään näyttää proteesia koska mä oon vaan niin onnellinen, että mä pääsin siitä mun elämääni 29 vuotta rajottaneesta asiasta eroon. Tuntuu ja kuulostaa varmaan tosi hassulta, mutta mä en sure sitä jalanmenetystä juurikaan.

Mun läheisetkin on sanoneet, että hehkun uutta elämää, mun elämänlaatu näyttää parantuneen, oon eläväisempi ja rohkeampi kuin ennen.

Rakastan mun elämää ja vaikka välillä tulee edelleen vastoinkäymisiä, ne ei tunnu enää niin musertavilta koska mä oon saanut toisen mahdollisuuden uskaltaa ja olla.

Joskus tragediastakin voi seurata jotain todella hyvää.