Tän päiväsestä fysioterapiasta huolimatta tässä vaan kukun edelleen. Veljen mukaan ei kannata kuumotella Blondin takia muutaman päivän vuoksi mutta se on mies, mitä miehet mistään tietää!

Lueskelen tässä sitten kaikenmaailman blogeja ja mietin josko kirjottaisi vaikka kirjeitä. Laitoin joku aika sitten nettiin eräälle penpal-sivustolle ilmoituksen ja oon saanut muutaman kirjeen ympäri maailmaa. Tänään sain Brasiliasta ja Singaporesta, sen brassimiehen käsialasta ei meinannut saada mitään selvää ja se oli taitellut kirjepaperin niin omituiseen pakettiin etten meinannut saada sitä millään auki. Kirjeessä ei ollut selkeää osoitetta, en tiedä sitten että minkälainen aikomus hällä oli saada multa kirje takaisin... Singaporen nainen laittoi söpöä kirjepaperia mukaan.

Viime viikolla sain kirjeen jenkkiläiseltä lammasfarmarilta joka kasvattaa suomalaisia lampaita. Kertoi että hänellä on suomalaisia sukujuuria, oli muutenkin mielenkiintoisen oloinen vaikka sen mailia lukiessa ajattelin että maalla asuva lammasfarmari jenkeistä ei kuulosta kauheen mielenkiintoselta. Don't judge, näinhän mä itekin ajattelen mutta silti toimin eri tavalla.

Kirjeiden kirjottaminen täysin tuntemattomille ihmisille on jotenkin vapauttavaa. Voi kertoa itsestään asioita jotka on kaikille läheisille jo niin tuttuja ettei siitä enää riitä edes juteltavaa, voi leväyttää rauhassa koko elämänsä siihen esille ensi kertaa, ihan uudelle ihmiselle.

Mulla on aina ollut sellainen kaipuu tavata uusia ihmisiä, kokea uusia asioita ja jättää taakseni kaikki vanhat ihmiset ja asiat. Siksi mä en viihdy kovin pitkään samassa paikassa ja tuun tosi levottomaksi jos en pääse jonnekin ihan uuteen juttuun mukaan.

Toisaalta mulle on uutena  tullut tän masennuksen ja amputoinnin jälkeisenä asiana että mua vähän pelottaa ja ahdistaa lähteä mihinkään uuteen. Voihan se olla että se on vaan tän hetken tunne, koska tää amputaatiohommakin on niin uusi ja erilainen asia kuin mikään muu mun elämässä. Toisaalta se on taas ollut jotenkin vapauttava ja helpottava asia, koska vihasin sitä vasenta jalkaa koko ikäni yli kaiken, se esti mua pukeutumasta hameisiin, peittelin sen aina pitkillä lahkeilla, eikä voinut kuvitellakaan mitään kivoja kenkiä koska se oli niin muodoton möntti. Sen vuoksi en osaa surra menetettyä raajaa vaan iloitsen proteesin mukanaan tuomista mahdollisuuksista löytää naiseus uudelleen.

Jos kirurgit olis olleet kaukaa viisaita, se jalka olisi amputoitu nilkasta 2004, silloin kun siinä ensimmäinen samankaltainen tulehdus oli, koska jalka leikattiin seuraavan kahden vuoden aikana 7 kertaa. Oon ihan varma että sinne jalan kudoksiin jäi jotain muhimaan koska aloin saada ruusutulehduksia siihen jalkaan niiden leikkausten jälkeen.

Sain eilen huutonetistä tilaamani punaisen mekon ja rakastan sitä jo nyt.  Voin ihan täysin häpeämättä pukea sen päälleni miettimättä että jalka näkyy!